Postikortti nykypäivästä. Kirjoitin pitkän aikaa sitten ylös toiveen, että kolmeenkymmeneen mennessä helpottaa. Puoli vuotta ennen kolmattakymmenennettä syntymäpäivää alkaa viimeinen iso kasvupyrähdys, jonka jälkeen mikään ikävä ei ole entisellään.
Olen odottanut tätä aikaa, että saan kirjoittaa, että kaikki on hyvin. Pelkään kuollakseni, ettei heti huomenna enää olekaan, mutta tiedän jo, että selviän siitäkin. Ei tule aikaa, että nimet olisi paperissa ja kirkossa kuulutettu, että nyt tuli valmista - että kaikki on hyvin, jään tähän, tätä ei oteta minulta pois.
Valmistun psykologiksi ennen tavoiteaikaa. En ole koskaan ollut niin ylpeä. Valitsen kaikista maailman asuin- ja työpaikoista pienen paikkakunnan synnyinseudulla ja muutan ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen sellaiselle etäisyydelle perheestäni, että se saattaa olla vain uhka tai mahdollisuus. On ehkä merkki jostain, että lähden sinne asti kerjäämään verta nenästäni, olen valmis seuraavaan erään. En saa selkäsaunaa, en edes tönäisyä. Käyn veljenvaimon Tupperware-kutsuilla, äidin kanssa mustikkametsässä ja isoisän kanssa suunnistamassa. Työpaikan kahvipöydässä olen ainut, joka ei puhu leveällä murteella, ihmiset korjaavat sanojaan ja ryhtiään seurassani ja kylän juorupäivitys katkeaa, kun astun huoneeseen. Hyvä ystävä sanoo, ettet taida oikein kuulua sinne, ja hetken tuntuu hyvältä, että joku muukin näkee sen. Olen kuitenkin tulessa työstäni - olen tarvittu ja odotettu ja saan kaikki vapaudet. Saisin jäädä eläkeikään saakka, mutta sielu kuihtuu, kun ajanviettopaikkoina on ABC ja Citymarket ja kaikki lähimmätkin ystävät asuvat vähintään kahden liikennevälineen ja satojen kilometrien päässä. En sitä paitsi saa vielä taloa ja puutarhaa, mutta oivallan, että maalla olen syntynyt ja maalle jään - en vain vielä, en yksin. Nyt olen vasta muuttanut Helsinkiin, vihdoin. Ovessa on kaksi nimeä.
Ehdin ajatella, että kuolen yksin enkä varmasti saa perhettä. Takerrun parisuhteen yritelmissä jokaiseen vieraalta ja pelottavalta tuntuvaan asiaan ja laitan jarrut pohjaan, jos toinen tykkää, jos toinen ei tykkää. Minuun vetoavat kaikki keskenkasvuiset, vaikeasti tavoiteltavat: toisella puolella maapalloa asuvat, passiivisaggressiiviset, sitoutumiskyvyttömät, entisissä suhteissaan kiinni olevat, aivan liian hyvännäköiset, pelurit. Harjaannun melko hyväksi ensimmäisissä treffeissä. Kerran olen vähällä rakastua mutta se loppuu onneksi lyhyeen. Sitten siinä vaiheessa, kun olen jo melko paksunahkainen ja orastavasti kyyninen, tapaan O:n. Ajattelen, etten kestä itseni seurassa loppuikääni jossitellen, olisiko tämä vielä pitänyt katsoa, joten käydään kahveilla. Näen kovasti vaivaa antaakseni sen vaikutelman, että tässä vaiheessa ja iässä tämäkään väistämätön pettymys ei enää tunnu missään. Ensitreffien päätteeksi O ottaa päättäväisesti kädestä kiinni. Pyrin antamaan sen vaikutelman, ettei tunnu missään - herra paratkoon, miten romantikko ja naiivi. Siitä lähtien vietetään kaikki viikonloput yhdessä. Maataan vierekkäin, kun sanon ensimmäisen kerran, että taidan olla rakastunut. O on monta ikuisuudelta tuntuvaa pitkää minuuttia hiljaa, vedet silmissä. Lopulta se saa sanottua, ettei oikein saa sanottua mitään, että miettii että oisko se tässä, loppuiäksi. Tehdään juhlan kunniaksi lämpimiä voileipiä enkä ehkä kerro O:lle aivan koko totuutta siitä, miten käänteentekevä hetki tämä on. Kirjastossa O soittaa pianoa ja laittaa kuulokkeet korvilleni niin, että vain minä kuulen soiton. Se soittaa Philip Glassia niin että nousee vedet silmiin. Philip Glassia! - onko parempaa miestä. Jouluna istutaan saunan jälkeen vilvoittelemassa. Kumpikaan ei sano mitään, tiedetään kyllä, hymyillään. Olen siihen mennessä jo oppinut senkin, että se kuka on naiivi ja tietämätön olen minä. Minä en tiedä mitään tällaisesta todellisesta onnesta. En oikein tiedä, miten päin olla, kun kaikki on hyvin. Etsin väsymättömästi kompastuskiviä, tarjoan moneen kertaan mahdollisuutta lähteä, suuttua, väsyä, mutta O on järkähtämätön. Minulla on kaikenlaisia oloja ja pahaenteisiä ajatuksia, mutta ne on joka kerta äkkiä kumottu todisteiden puutteessa. O on kiistatta hyväksyvä, turvallinen ja lempeä, ja meidän välillä on kiistatta iso rakkaus, jonka eteen olen sanonut tekeväni kaikkeni.
Kaikki on hyvin. Ahdingon intensiteetti on joskus edelleen entisensä - sisäelimiä korventava, sietämätön, mutta nykyään tiedän että tämä on vain yksi aalto, jonka aikana on pidätettävä henkeä. Mahdollisuuksia on jo pitkään ollut enemmän kuin rajoitteita. Mieleen tulee liikkumatilaa, mahdun leikkimään, tanssimaan. Viimeiset säröt silenee, kun joku näkee kaiken, hyväksyy kaiken, rakastaa kaiken. O ei tiedä muunlaisesta minästä kuin tästä nykyisestä. Tämän hetken poikkileikkauksessa ei olisi mitään huomiota herättävää. Joskus tuntuu kuin valehtelisin, kuin olisin elänyt toisen elämän ja nyt näyttelisin normaalia. Kun vaihdan kirjailijan kanssa kuulumisia, tuntuu kuin puhuisin rikoskumppanin kanssa. Joskus tuntuu, että kaiken tämän nykyisen täytyy olla falskia ja katteetonta.
Alan varautua siihen, että seuraavaksi edessä on tavallisten ihmisten vaikeuksia. Tavanomaisia ristiriitoja, ehkä sairautta, menetyksiä, huolia, onnettomuuksia. En tiedä, tuleeko siitä yhtään helpompaa kuin tämä sisällissota, josta olen juuri selvinnyt hengissä. Tiedän olevani etuoikeutettu, että olen selvinnyt hengissä. Tämä oma tarinani on mielessäni edelleen joka päivä, kun työssäni vastaani istuu joku toinen. En väitä tietäväni, miltä kenestäkään toisesta tuntuu, mutta jaksan työtäni, koska tiedän nyt, että melkein kaikki on mahdollista. Ennen mieli oli lasia, nyt lämmintä terästä. Hitsattuja saumoja.
Haluaisin pitää juhlat ja pitää tämän puheen. En tiedä, ketä kutsuisin - kenelle tämä aukenisi, kuka ymmärtäisi, mikä merkitys maljan kohottamisella on. Parhaat juhlat pidän yksin tätä lauantai-iltana kirjoittaessani ja itkiessäni. Kuulen O:n äänen keittiöstä, käyn ovella katsomassa: uunissa on lämmin valo ja ruoka, O istuu paidatta pöydän ääressä. Hymyilen tälle kuvalle.
NYT: Hauschka - Stromness